Elämässä on silloin tällöin päiviä joita ei välttämättä haluaisi kokea, mutta niitä väistämättä osuu matkanvarrelle, toisille enemmän ja toisille vähemmän. Tänään minulla tai oikeastaan eilen, kun meni tämä kirjoittaminen näin myöhään, niin oli sellainen ei niin toivottu päivä. Nimittäin mummoni nukkui iki uneen. Vaikka se tekee kipeää kun joutuu jostain luopumaan, niin kyllä näin on kuitenkin parempi, ettei hänen tarvinnut hirveän kauaa maata vuoteenomana.

Samoin on sen päivän kanssa jolloin jalkani katkesi, ei sitä ikävä tule, mutta aina silloin tällöin se palaa mieleen. Onnettomuus päivän iltana kun jalka saatiin kursittua kasaan, sääriluun sisälle oli porattu reikä ja sinne pultattu ydinnaula ylä sekä alapäästä kiinni, alkoi sitten pikkuhiljaa toipuminen. Makasin Seinäjoen Keskussairaalassa yhteen menoon tasan kuukauden ajan. Sinä aikana jalkaa operoitiin useamman kerran. Noin viikon kuluttua ensimmäisestä leikkauksesta huomattiin nilkan alkaneen mennä kuolioon molemmilta sivuilta. No sitten plastikkakirurgi otti ja leikkasi molemmilta puolilta nilkkaa kaikki kuolleet kudokset pois, eli käytännössä luuhun asti täytyi poistaa, että saivat kaikki kuoliokohdat poistettua. Tämän jälkeen molempiin nilkan "monttuihin" asennettiin Vista niminen "lypsykone". Elikkä se on pieni alipainekone josta molempiin monttuihin laitettiin pieni imuletku ja sen päälle muovi kalvo, että se kone imee sieltä montusta tulevat eritteet pois. Kone täytyi olla niin kauan kuin montuista eritettä tuli, eli minuntapauksessa niiden piti olla viikon verran. Sitten kun montut eivät enään erittäneet mitään, niin alettiin valmistautumaan ihonsiirtoleikkaukseen. Vasemmasta reiden etuosasta otettiin "juustohöylällä", niin kuin plastikkakirurgi sitä konetta kutsui, ihoa irti ja sitten sitä aseteltiin nilkan molempien monttujen pohjalle ja reunoilta laitettiin niiteillä kiinni ehjän ihon reunoihin.

kuvia%20maritan%20puhelimesta%20uni%2Csu

Siinä yksi kuva toisesta montusta, tässä olaan jo onnellisesti kotona ja paraneminen on hyvässä vauhdissa.

Sen jälkeen kun ihonsiirtoleikkaus oltiin saatu tehtyä, täytyi nilkka pitää täysin liikkumatta joko vuorokauden tai kaksi, en sitä muista ihan tarkkaan. Mutta kuitenkin nilkan täytyi olla paikoillaan että ihonsiirteet tarttuvat montunpohjalle kiinni. No onneksi alkoivat tarttumaan kiinni, eikä tarvittu tehdä uusia siirteitä. Kun siirteet olivat tarttuneet kunnolla kiinni, niin voitiin hakaset poistaa reunoilta. Kuukauden kuluttua tapaturmasta ortopedit totesivat, että etköhän sinä jo kotona pärjää. No pärjäsinhän minä vaimoni avustuksella ja rakastavalla hoidolla, joka avasi ja puhdisti haavat joka päivä, itse en olisi siihen aluksi pystynyt pitkään aikaan, oli se sen verran kipeä tapaus.

Alkuun taidettiin käydä viikon välein Seinäjoella näytillä ja kahden viikon välein sääriluu kuvattiin, että nähdään kuinka luutuminen edistyy. No eipä se oikeen meinannut edistyä, aluksi täytyi olla kuukausi laittamatta painoa jalalle, eikä luutumista alkanut yhtään tapahtumaan. Sen jälkeen ortopedit käskivät alkaa kuormittamaan jalkaa niin paljon kuin vaan kipu antaa myöden. Alkoi pikkuhiljaa tuntumaan toivottomalta, kun 11 kuukautta oli kulunut tapaturmasta ja ortopedi sanoi, että ei tämä kuule ole vieläkään alkanut yhtään luutumaan. Kuukausi annettiin vielä armonaikaa, että jos ei sinä aikana ole alkanut luutumista tapahtumaan, niin sääri on avattava uudelleen. Hieman jänskätti mennä kuukauden päästä kuvauksiin ja odottaa ortopedin mielipidettä.........no sitten kuvissa olikin nähtävissä pientä luutumisen alkamista, eikä tarvittu enään ruveta säärtä aukomaan. Tässä vaiheessa olin kävellyt kokoajan kahdella kepillä, kun jalka oli edelleen niin kipeä ettei sillä juurikaan pystynyt astumaan, jos en väärin muista niin 1,5:sta vuoden päästä pystyin jättämään toisen kepin pois käytöstä ja yhden kepin kanssa jouduin asumaan vielä noin puoli vuotta. Mutta nyt on kyllä käytävä välillä hetken nukkumassa, kun ei meinaa silmät pysyä enään auki.