Yläasteen jälkeen luin ammattikoulussa ajoneuvoasentajaksi ja kun sieltä tutkintotodistuksen sain, niin ajattelin ettei ikinä enään koulun penkille, mutta koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan. Nuorempana ei niin hirveästi toi opiskeleminen ole kiinnostanut, mutta nyt kun on ikää jo vähän kertynyt, niin sitä on monesti miettinyt että olisi vaan silloin nuorempana pitänyt panostaa enemmän koulunkäyntiin. Nyt kun on omia lapsiakin, niin niille yrittää vähän väliä painottaa opiskelun tärkeyttä ja että siihen kannattaa panostaa.

Siinä sitten jalan kuntoutuessa kun piti niiden keppien kanssa kävellä liki sen kaksi vuotta, niin tuli kaiken kukkuraksi melkoisen kipeä välilevynpullistuma. Selkä oli niin kipeä, ettei liikkumisesta kertakaikkiaan meinannut tulla mitään pitkään aikaan. Mutta sekin vaiva alkoi ajanmittaan helpottamaan ja elämä hymyilemään, niin paljon että saatiin tekastua siinä yksi lapsi (kun ei niitä juuri vielä ennestään ollutkaan). Siinä sitten jalkaa kuntouteltiin jos jollakin konstilla, muttei tuota enään ikinä entiselleen tule saamaan, nilkkaan on jäänyt liikerajoitusta ja polvi tahtoo kipuilla vähän väliä, mutta itse säären murtumakohta on kyllä parantunut aivan hyväksi.

Sitten vakuutusyhtiö alkoi ehdottelemaan jonkun sortin työkokeiluja tai vaihtoehtoisesti uudelleen koulutusta, koska jalkaa ei entiselleen saada. No minä muutaman päivän asiaa mietittyäni tartuin tarjoukseen ja yhteishaussa laitettiin hakemus vetämään Ilmajoen maatalousoppilaitokseen opiskelemaan agrologiksi. No yllätyksekseni sieltä tuli myöntävä päätös, että minut on hyväksytty opiskelemaan. Sillä tiellä tässä nyt ollaan, opiskelut suurinpiirtein puolessa välissä ja katunut en ole varmaan kertaakaan että tähän ryhdyin. Paljon olen jo tähän mennessä koulussa oppinut uusia asioita ja varmasti vielä paljon tulen oppimaan.

Vähän reilu vuosi sitten syntyi meidän nuorin lapsista ja viime keväänä sääriluun sisältä otettiin se ydinnaula pois, tarkoituksena saada polven kipuilua edes hieman vähemmälle. Operaatio onnistui, mitä ny vähän meinasi tulla takapakkia kun haava tulehtui niin että piti hetken taas maata Seinäjoella saamassa suonen sisään antibioottia ja sen jälkeen syödä vielä kolmen viikon kuuri suun kautta. Mutta saatiin polven kivut edes hieman vähenemään.

Tulevaisuus on vielä avoinna, että mitä tehdään kun koulusta valmistun. Saanko töitä jostakin vai jatketaanko lihakarjan kasvatusta, aika näyttää.

Elämässä on silloin tällöin päiviä joita ei välttämättä haluaisi kokea, mutta niitä väistämättä osuu matkanvarrelle, toisille enemmän ja toisille vähemmän. Tänään minulla tai oikeastaan eilen, kun meni tämä kirjoittaminen näin myöhään, niin oli sellainen ei niin toivottu päivä. Nimittäin mummoni nukkui iki uneen. Vaikka se tekee kipeää kun joutuu jostain luopumaan, niin kyllä näin on kuitenkin parempi, ettei hänen tarvinnut hirveän kauaa maata vuoteenomana.

Samoin on sen päivän kanssa jolloin jalkani katkesi, ei sitä ikävä tule, mutta aina silloin tällöin se palaa mieleen. Onnettomuus päivän iltana kun jalka saatiin kursittua kasaan, sääriluun sisälle oli porattu reikä ja sinne pultattu ydinnaula ylä sekä alapäästä kiinni, alkoi sitten pikkuhiljaa toipuminen. Makasin Seinäjoen Keskussairaalassa yhteen menoon tasan kuukauden ajan. Sinä aikana jalkaa operoitiin useamman kerran. Noin viikon kuluttua ensimmäisestä leikkauksesta huomattiin nilkan alkaneen mennä kuolioon molemmilta sivuilta. No sitten plastikkakirurgi otti ja leikkasi molemmilta puolilta nilkkaa kaikki kuolleet kudokset pois, eli käytännössä luuhun asti täytyi poistaa, että saivat kaikki kuoliokohdat poistettua. Tämän jälkeen molempiin nilkan "monttuihin" asennettiin Vista niminen "lypsykone". Elikkä se on pieni alipainekone josta molempiin monttuihin laitettiin pieni imuletku ja sen päälle muovi kalvo, että se kone imee sieltä montusta tulevat eritteet pois. Kone täytyi olla niin kauan kuin montuista eritettä tuli, eli minuntapauksessa niiden piti olla viikon verran. Sitten kun montut eivät enään erittäneet mitään, niin alettiin valmistautumaan ihonsiirtoleikkaukseen. Vasemmasta reiden etuosasta otettiin "juustohöylällä", niin kuin plastikkakirurgi sitä konetta kutsui, ihoa irti ja sitten sitä aseteltiin nilkan molempien monttujen pohjalle ja reunoilta laitettiin niiteillä kiinni ehjän ihon reunoihin.

Siinä yksi kuva toisesta montusta, tässä olaan jo onnellisesti kotona ja paraneminen on hyvässä vauhdissa.

Sen jälkeen kun ihonsiirtoleikkaus oltiin saatu tehtyä, täytyi nilkka pitää täysin liikkumatta joko vuorokauden tai kaksi, en sitä muista ihan tarkkaan. Mutta kuitenkin nilkan täytyi olla paikoillaan että ihonsiirteet tarttuvat montunpohjalle kiinni. No onneksi alkoivat tarttumaan kiinni, eikä tarvittu tehdä uusia siirteitä. Kun siirteet olivat tarttuneet kunnolla kiinni, niin voitiin hakaset poistaa reunoilta. Kuukauden kuluttua tapaturmasta ortopedit totesivat, että etköhän sinä jo kotona pärjää. No pärjäsinhän minä vaimoni avustuksella ja rakastavalla hoidolla, joka avasi ja puhdisti haavat joka päivä, itse en olisi siihen aluksi pystynyt pitkään aikaan, oli se sen verran kipeä tapaus.

Alkuun taidettiin käydä viikon välein Seinäjoella näytillä ja kahden viikon välein sääriluu kuvattiin, että nähdään kuinka luutuminen edistyy. No eipä se oikeen meinannut edistyä, aluksi täytyi olla kuukausi laittamatta painoa jalalle, eikä luutumista alkanut yhtään tapahtumaan. Sen jälkeen ortopedit käskivät alkaa kuormittamaan jalkaa niin paljon kuin vaan kipu antaa myöden. Alkoi pikkuhiljaa tuntumaan toivottomalta, kun 11 kuukautta oli kulunut tapaturmasta ja ortopedi sanoi, että ei tämä kuule ole vieläkään alkanut yhtään luutumaan. Kuukausi annettiin vielä armonaikaa, että jos ei sinä aikana ole alkanut luutumista tapahtumaan, niin sääri on avattava uudelleen. Hieman jänskätti mennä kuukauden päästä kuvauksiin ja odottaa ortopedin mielipidettä.........no sitten kuvissa olikin nähtävissä pientä luutumisen alkamista, eikä tarvittu enään ruveta säärtä aukomaan. Tässä vaiheessa olin kävellyt kokoajan kahdella kepillä, kun jalka oli edelleen niin kipeä ettei sillä juurikaan pystynyt astumaan, jos en väärin muista niin 1,5:sta vuoden päästä pystyin jättämään toisen kepin pois käytöstä ja yhden kepin kanssa jouduin asumaan vielä noin puoli vuotta. Mutta nyt on kyllä käytävä välillä hetken nukkumassa, kun ei meinaa silmät pysyä enään auki.

Emmä tiedä että meneekö se juuri koskaan justiinsa niin kuin on suunnitellut, ei meillä ainakaan. Tänään oli suunnitelmissa käydä perheen kanssa Lapualla Jippii konsertissa, mutta ei viitsittykään lähteä, koska minun mummoni alkaa olla jo melko vanha sekä huonossa kunnossa ja äitini ilmoitti aamulla että mummu ei ole enään jaksanut herätä aamulla. Päätin sitten, että nyt on tärkeämpää käydä katsomassa mummua vielä kun hän hengittää, vaikkei hän siitä luultavasti nukkuessaan mitään tiedä, mutta jääpähän itselle ainakin parempi mieli kun on käynyt katsomassa häntä elämän viime metreillä. Omakin elämäni oli vähältä päättyä jo vuonna 2011, mutta vielä ei ollut minun vuoroni täältä lähteä, vaan Jumalan armosta sain vielä jäädä henkiin, sekä olla osana vaimoni ja lasteni elämää.

Tosin 2007 vuoden lopulla meille syntyi ensimmäinen poika lapsi ja minä isänä olin niin maharottoman ylpeä pojastani. Siinä sitten töitä tehtiin ja eleltiin. Minä kävin aamuin illoin lomittamassa ja päivisin oli hyvää aikaa tehdä oman maatilan töitä. Sitten siinä pikkuhiljaa alettiin uudistamaan konekantaa tilalla, vaihdeltiin traktoreita uudempiin ja tehokkaampiin. Ostettiin myös pyöröpaalain käärijä yhdistelmä, sekä kuivalannan tarkkuuslevitin ja niillä alettiin urakoimaan tilan ulkopuolellekin. Oli myös kylvö, heinänkaato ja karhotus urakointia ja tekemässä kävin kaikkea koneilla mitä vaan ihmiset osasivat pyytää. Suunnitelmissa oli kohta aloittaa uuden lämpöisen vasikkakasvattamon rakentaminen, mutta onneksi emme ehtineet sitä projektia vielä aloittamaan. 2010 vuoden loppupuolella syntyi sitten seuraava poikalapsemme, hän oli lapsemme nro. 4.

21.4.2011 on päivä jonka muistan luultavasti aina. Olin ottanut vastaan urakan, johon kuului rauta runkoisen teollisuus hallin rungon osien kuljetus pisteestä A, pisteeseen B, traktori lavetti yhdistelmällä. Oli muistaakseni seitsemäs kuorma jota lähdin kuljettamaan ja otin 2007 vuonna syntyneen poikani mukaan. Pääsimme kuorman kanssa perille määränpäähän ja käskin poikaani pysymään traktorin ohjaamossa koko ajan kun tyhjäämme kuormaa. Aloitimme toisen miehen kanssa kuorman tyhjäämisen kurottajaa apuna käyttäen. Jostain kumman syystä aloitin aukomaan sidontaliinoja jo ennenkuin toinen mies oli ehtinyt tuomaan kurottajan trukkipiikkejä tarvittavan lähelle lavetilla pystyssä olevia rautaisia noin 1000kg/kpl painavia kattotuoleja. Ja niinhän siinä sitten kävi, että yksi kattotuoleista kaatui minun päälleni katkaisten oikean jalkani vasten lavetin lavan rautaista reunaa. Tipuin siinä rytäkässä lavetin viereen selälleni maahan ja kun siitä sitten havahduin, niin se kattotuoli oli noin 10 cm:n etäisyydellä päästäni, että tässä kohtaa varjelus oli suuri, ettei se kattotuoli osunut päähän. Avomurtuma jalkaan tuli ja molemmat luut poikki, sääriluunpäät olivat kuulemma haavasta törröttäneet (itse en kyennyt katsomaan) ja lähteneet menemään jo vähän limittäin lihasten supistuessa. Hoitohenkilökunnalla olikin täysi työ saada vedettyä jalkaa niin paljon pidemmäksi, että saavat luunpäät taas vastakkain. Sitten alkoikin matka Seinäjoen keskussairaalaan, jossa jalka leikattiinkin vielä samana päivänä ja jonka jälkeen alkoikin erittäin hidas ja sitkeä toipuminen.

Tässä yksi esimerkki siitä kun kaikki ei menekään niinkuin on suunniteltu. Vasikkakasvattamo jäi silloin rakentamatta ja on edelleen rakentamatta, mutta palataan juttuun taas myöhemmin.

Eipä kyllä kuuna päivänä ole tullut mieleeni että kirjoitanpa vähän blogia, mutta niinpä vaan sitä tässä nyt rustailen ja yritän keksiä jotakin järkevää kirjoitettavaa. Tänään kun oli lauantai, niin lähdettiin käymään eräällä laavulla lasten kanssa ja paisteltiin Laidun Herefordin makkaraa ja vaahtokarkkeja.

 

 

Eilen tuli muuten käytyä koulu viikon päätteeksi Seinäjoen Sarka messuilla pyörähtämässä ja sieltä ostin ensimmäisen kerran kokeeksi tota Laidun Herefordin makkaraa. Minun makuuni se oli aivan hyvää ja sopivan lihaisaa, myös muksutkin tykkäsivät, mutta toi emannus on enempi nuata jauhomakkara ihmisiä, niin se ei oikein dikannu (onneksi oli atrilliakin mukana). Sarka messuille ei olisi tänä vuonna varmaankaan tullut lähdettyä muuten ollenkaan, mutta meillä alkoi koulussa juuri maatalousteknologian perusteet kurssi ja siihen liittyvä tehtävä saatiin, jossa jokaisen täytyi käydä etsimässä ja tutustumassa Sarkamessuilla yhteen uuteen innovaatioon, joka liittyy jollakin tapaa ruoantuotantoon tai maatalouteen yleensä. No löysinhän minäkin sieltä yhden innovaation, tai ainakin mulle se oli uus juttu ja siitä pitäisi nyt sitten tehdä pieni esitelmä ja esittää se seuraavilla tunneilla muulle luokalle.

No niin, nyt voisin jatkaa vähän sitä tarinointia omasta elämästäni. Vuonna 2001 tai 2002 tosin aloittelin niitä maatalouslomittajan hommia. Aluksi aloitin ihan vaan muutamalla lihanauta tilalla, niinkuin varmaan moni muukin lomittaja on tehnyt ja siitä sitten alkoivat tilat pikkuhiljaa lisääntyä. Oli sonni ja emolehmä tiloja, jossain vaiheessa mukaan tuli yksi lammas tilakin, sekä yksi porsitus sikala, mutta jotenkin vaan sikojen parissa en tykännyt työskennellä läheskään niin paljoa kuin nautojen parissa, joten hyvin pian sanoinkin lomatoimistossa, että mieluusti kaikkia muita mutta ei sikatiloja. Empä kovin kauaa kerennyt lomittelemaan pelkästään lihatiloilla, kun menin taas lomatoimistossa avaamaan suuni ja ehdottamaan, että voisinhan minä myös lehmiäkin lypsellä. Eikä aikaakaan kun minua alettiin kouluttamaan lehmiä lypsämään. No siinä sitten jonkin aikaa kiertelin freelanserina missä milloinkin, mutta jossain vaiheessa alkoi tuntumaan etten haluaisi jatkuvasti opetella uusien tilojen tapoja, kun tahtoi vähän väliä tulla komento johonkin tilalle muutamaksi päiväksi, jossa en ollut koskaan ennen ollut lomittamassa. Siinä sitten lomittaa pari-kolme päivää, että oppii justiin talon tavat ja sitten taas johonkin uuteen paikkaan. Sitten taas lomatoimistossa asiasta juteltiin ja tultiin siihen tulokseen, että kokeillaan kysellä muutamilta tiloilta, olisiko niillä halukkuutta lähteä lomitus renkaaseen ja löytyihän niitä halukkaita riittävästi, joten rengas perustettiin.

Mainitaanpas nyt tähän väliin, että kun niitä töitä tehtiin niin tehtiin myös niitä lapsiakin. Vanhimmat tytöt syntyivät 2002 ja 2003. Jälkimmäinen tyttö kun syntyi, niin täytyy kyllä myöntää että sen jälkeen oli melko rankkaa jonkin aikaa, koska tytöllä meinas olla vähän koliikkia ja hän tahtoi huudella vähän niinkuin joka välissä, varsinkin öisin. Silloin ajattelin, ettei yhtäkään muksua enään, mutta niin niitä on vaan siunaantunut vielä neljä lisääkin.

2007 vuonna sitten tehtiin kotitilallani sukupolvenvaihdos ja vaimoni kanssa alettiin pyörittämään lihanauta tilaa, vanhempieni jäädessä eläkkeelle. Saman vuoden lopulla meille syntyi ensimmäinen poika ja elämä oli mallillaan. Minä kuljin vielä useamman vuoden lomittamassa ja hoidettiin samalla omaa tilaa. Töitä oli vähän vaikka muille jakaa, mutta jotenkin niistä vaan selvittiin. Mutta jatketaan tästä taas uudessa postauksessa.

Heippa kaikille jotka vaivautuvat lukemaan tätä minun joutavaa horinaa, tässä vaiheessa siirrän vastuun sitten lukijalle. Olen 35 vuotias, Esko merkkinen ja mies rotuinen argeologi, eikun monimuoto agrologi opiskelija Etelä-Pohojanmaalta ja koulua käyn Ilmajoen maatalousoppilaitoksessa. Toi argeologi juttu tulee siitä, kun yksi hyvä ystäväni muistaa lähes aina kun ollaan jutuissa niin kysyä, että kuinkas ne argeologi opinnot sujuvat :).

Tämä blogin pitämis juttu kuuluu meidän agrologi opintojen markkinointi ruokaketjussa kurssin alle ja jokaisen on pidettävä blogia vähintään muutaman postauksen verran, joten tässä sitä ny sitte alakaa tulemaan.

Näin alkuun vähän taustoja itsestäni. Minulla on vain yksi vaimo, mutta kuusi lasta. Lapsista kolme on tyttöjä ja kolme on poikia, joten en ole ihan aina alakynnessä kun esim. perheen kesken jostain asioista päätetään, kun ei ole sitä "akka valtaa". Vaikkakin melko usein tuntuu, että asiat on jo valmiiksi päätetty ennenkuin ne tuodaan minulle tietoon/päätettäväksi, se on yleensä sellainen "ilmoitus luonteinen juttu", noh se siitä.

Vaimoni tapasin kaaauuuan sitten eräällä nuortenleirillä saunassa, ihan vaatteet päällä ja siitä se ajatus sitten lähti. Naimisiin mentiin vuonna 2001 vaimon syntymäpäivänä, ettei minulla olisi vaaraa unohtaa meidän hääpäivää (kunhan muistaisin aina edes sen syntymäpäivän, niin ei hän voi sanoa että en muista hääpäivää) :). Vaimon ikää ei saa luultavastikaan sanoa, mutta ei hän ole vielä vaihto iässä, koska on minua nuorempi. Auta armias jos hän menee iässä minun ohitseni, niin sitten on kyllä syytä harkita asiaa uudessa valossa :). Lapsia alettiin vääntämään vasta kun oltiin saatu sormukset nimettömiin, koska olemme sen verran vanhoillisia ja kuulumme "hellarilahkoon". Lapset ovat iältään 1, 2, 6, 9, 13 ja 14, he ovat kyllä maailman ihanimmat lapset jos minulta kysytään ja rakastan heitä yli kaiken. Niin sanoisi kyllä varmaan lähes jokainen isä omista lapsistaan, ainakin toivon niin. Sanottakoon nyt vielä, että rakastan minä sitä vaimoakin, ettei kellekään jää epäselväksi.

Taisi olla vuosi 2002 kun aloitin lomitushommat maatiloilla ja teinkin niitä useamman vuoden ajan. nykyisin meillä on lihakarjatila jota olemme pyörittäneet vuodesta 2007 asti. Mutta nyt on tehtävä välillä jotain muutakin kuin vain runoilla tänne, mutta palaan asiaan uusissa postauksissa.